Seuraava näytös
Bullitt
Bullitt
Nicolas Vinding Refnin ylistetyn Drive-elokuvan myötä 1960-70 -lukujen kaahailuelokuvien parhaimmisto on noussut jälleen parrasvaloihin. Walter Hillin Keikkakuski (Driver, 1978), John Boormanin Tappajan jäljet (Point Blank, 1967), Sam Pekinpahin Pakotie (Getaway, 1972) ja erityisesti lajin aateliin kuuluva Peter Yatesin Bullitt muistetaan ruudin ja kuminkäryisestä toiminnastaan. Bullittin maine juontuu erityisesti San Franciscon mäkisiä katuja halkovasta pitkästä takaa-ajokohtauksesta ja McQueenin ärhäkästä Ford Mustangista.
Tammikuussa 2011 kuollut brittiohjaaja Peter Yates ei varsinaisesti ole kuulunut nimiohjaajien kärkikastiin, mutta hänen visionäärisyyttään ei voi ainakaan Bullittin tapauksessa kiistää. Genre-elokuvan muotista huolimatta Bullittilla on selviä yhtymäkohtia 1960-luvun lopun uuden Hollywoodin nuorekkuuteen ja kokeilevuuteen. Bullitt edelsi samoja henkilökohtaisen vapauden teemoja, ärhäkän menopelin tuomaa vauhdin hurmaa ja harkittuja tyylillisiä valintoja sisältäviä elokuvia kuin uuden Hollywoodin klassikot Easy Rider (Easy Rider – matkalla, Dennis Hopper 1969) ja Five Easy Pieces (Rajut kuviot, Bob Rafelson 1970) tai niiden teemoja myöhemmin varioivat Monty Hellmannin räväkkä Two-Lane Blacktop (1971), Richard C Sarafianin Vanishing Point (Nasta laudassa, 1971) ja James William Guericon Electric Gilde in Blue (1973).