Velvet Goldmine

Brian Slade, miettii yksi Velvet Goldminen henkilöhahmoista "ei muistuttanut ketään jonka tunsin, eikä hän ollut mitään miltä hän näytti". Millainen mies, sellainen on elokuvakin. Todd Haynesin kiihkeä elokuvahulluttelu ei niinkään kynnä uraa halki 1970-luvun glam rockin kuin rypee sen kaaoksessa, rakenteettomuudessa ja tyylissä joka saneli substanssin. Velvet Goldmine (nimi on unohtuneen Bowie-singlen b-kyljestä) on paradoksista syntynyt: älyllinen teesi hattaramaisesta kulissi-ilmiöstä; amerikkalainen rakkauskirje peribrittiläiselle ilmiölle. Se on Poisonin ja [Safe]n ohjaajan painokkain, pursuilevin ja kunnianhimoisin projekti; siinä piilee moninaista.

Elokuvassa ei ole keskusta. Se on ulkokohtainen ja haarautuu moniaalle. Tarina etenee sarjana taikavaloja, joista kukin valaisee palaa kokonaisuudesta. Jotkin palat ovat oleellisia, toiset johtavat harhaan. Monet henkilöistä vaikuttavat falskeilta, mutta siitä ei voi olla aivan varma. Slade itse on selvä Bowie-klooni. Jonathan Rhys Meyersin tulkitsemana hän on lattea ja läpitunkematon, oudon väritön hepeneidensä ja ehosteidensa takana. Eddie Izzardin manageri on väkinäinen Michael Caine -jäljitelmä. Ewan McGregorin Curt Wildillä (yksi osa Lou Reediä + kaksi osaa Iggy Popia + Kurt Cobain -kampaus) on haparoiva jenkkikorostus. Muistamme joka hetki, että nämä ovat näyttelijöitä jotka esittävät roolia. Mutta juuri se oli glam rockin keskeinen piirre: sitä ruokki keinotekoisuuden, androgynian ja performanssin napanuora. Millainen scene, sellainen on elokuvakin.