Ihmisiä sunnuntaina Ihmisiä sunnuntaina Torstaina 26.3. klo 18.30 näytöksessä paikalla ohjaaja Milja Viita! Milja Viidan elokuva Ihmisiä sunnuntaina on ohjaajansa toinen, kokonaan analogisesti toteutettu pitkä elokuva. Viidan elokuvat poikkeavat totutusta niin kerrontansa kuin sisältönsä osalta. Ihmisiä sunnuntaina hylkää kokonaan juonellisen kerronnan ja keskittyy tutkimaan elokuvallista aikaa ja klassisen muotokuvan tuottaman intiimin läsnäolon kokemusta. Viidan elokuva asettaa kuvaamiensa henkilöiden hetkellisen läsnäolon rinnalle luontoa kuvaavia dramaattisia jaksoja, joiden voi nähdä kuvaavan laajempia ajallisia ulottuvuuksia, jopa planetaarista aikaa. Luonnon prosessit voivat olla hyvin hitaita, ihmisen lyhyelle elämälle lähes näkymättömiä. Elokuvaa on kuvattu Lumièren veljesten 1800-luvulla kehittämällä käsin veivattavan elokuvakameran tekniikalla. Haastavan kuvaustekniikan tuottama kuvan huojunta ja valon runollinen häilyväisyys leimaavat elokuvan visuaalista ilmaisua. Ihmisiä sunnuntaina viittaa nimellään saksalaisklassikko Menchen am Sonntag -elokuvaan (1930), joka on tunnettu esimerkki historian tapahtumien vaikutuksesta elokuvan myöhempään tulkintaan. Menchen am Sonntag  kuvasi nuorten aikuisten huoletonta vapaa-ajanviettoa, mutta se nähdään nykyisin ennen kaikkea natsismin nousua ja toisen maailmansodan tuhoja edeltävänä ”viimeisenä kesänä”. Ajan vääjäämätön kulku ja elämän kaunis hauraus ovat molempien elokuvien keskeistä sisältöä. Milja Viidan dialogiton, kuvavetoinen elokuva esittelee kymmenen intiimiä, ehkä liikuttavaakin henkilökuvaa. Muotokuvien pituus juontuu suoraan yhden 35mm filmirullan pituudesta (4min). Viita pohtii elokuvissaan ihmisen elämän hetkellisyyttä, sen tiedostamisen herättämiä ikuisia, vastausta vaille jääviä kysymyksiä. Valokuva ja erityisesti elokuva ovat eräänlaisia aikakoneita, joiden avulla ihmiskunta yrittää voittaa ajan vallan. Koettu heti on aina jo menneisyyttä, mutta elokuvan avulla se on mahdollista palauttaa näkyville. Kuten Menchen am Sonntag -elokuvan tekijöille, voi kuitenkin tulla yllätyksenä miltä tuo tallenne hetken päästä näyttää ja mitä se meille kertoo. Tallenne voi asettaa meidät hankalien kysymysten ääreen: eikö historia olekaan menneisyyttä, toteutammeko lohduttomat virheet vääjäämättä aina uudestaan. Skönärit Skönärit Skönärit on merenkulkijoista kertova kollaasielokuva, joka perustuu merimiesten itsensä ympäri maailmaa kuvaamaan kaitafilmi-materiaaliin. ”Skönäri” on vanhaa merimiesten slangia, joka tarkoittaa merenkulkijaa. Käsikirjoitus perustuu lokikirjoihin, kirjeisiin ja sähkeisiin Rauman satamakaupungista. Nuoren merimiehen, Jalmar Yrjäsen, traagisen tositarinan kautta elokuva näyttää merellä työskentelevien elämää luonnon armoilla ja käsittelee samalla kolonialismin ja globalisaation teemoja. Ohjaajan sana: Vuonna 2018 tein rahtilaivalla matkan Kanadaan. Matkan aikana tutustuin laivan miehistöön, jonka jäsenet kertoivat koti-ikävästään ja työn raskaudesta, pitkistä työvuoroista kaukana kotoa. Kuuntelin heidän tarinoitaan ja lumouduin valtamerellä seilaavalla laivalla vallitsevaan aikaan ja valoon, joka tuntuu aivan erilaiselta kuin maissa. Toisinaan on vaikeaa erottaa horisontista meren ja taivaan rajaa. Eräänä kirkkaana aamuna sumu yllättäen nielaisi laivan, eikä kannella nähnyt metriä kauemmas. Merimiesten keskuudessa kyseille tilanteelle on oma nimityskin, säkkisumu. Matkan kokemukset eli minussa pitkään ja herätti syvempää uteliaisuutta merta ja merimiesten maailmaa ja kieltä kohtaan. Rauman satamasta tuli projektin ”kotisatama”. Sain lahjoituksena kaupungin jo eläköityneiltä merikapteeneilta pari repullista kaitafilmiä maailman meriltä. ”Käytä vapaasti”, he sanoivat ja auttoivat ymmärtämään laivapäiväkirjojen merkintöjä. He olivat kuvanneet kaikkialla, Kiinasta Etelä-Afrikkaan ja Australiasta Grönlantiin. Materiaalia on neljältä vuosikymmeneltä, ja sitä kuvanneita miehiä kuusi. Prosessin aikana kolusin Rauman merimuseon arkistoja, josta löytynyttä kirjallista arkistomateriaalia käytin käsikirjoituksen pohjana. Keskeisin arkistomateriaali on 1900-luvun alussa eläneen Jalmar Yrjäsen perheen kirjeenvaihto, ja erityisesti Jalmarin itsensä kirjoittamat, toisinaan hyvin hauskatkin kirjeet veljilleen. Editoidessa panin merkille, että kaitafilmimateriaali on myös nuorten kuvaamaa. Jokainen materiaalia lahjoittanut merenkulkija olikin lähtenyt merille Jallun tavoin, alaikäisinä ja isän antamalla kirjallisella suostumuksella. Halusin että elokuvassa välittyy nuoren ihmisen utelias katse maailmaan. Saamassani kaitafilmimateriaalissa minua kiehtoi niiden kauneus ja usein leikkisäkin asenne, mutta myös niissä paljastuvat eri aikakaudet. Käytin vanhoilta merikapteeneilta saamaani materiaalia kertoakseni Jalmarin tarinan, työskennellen kuin mikrohistorioitsija, mutta taiteilijan asenteella ja runoilijan sydämellä. Surulla on sulkapeite Surulla on sulkapeite Oscar-ehdokkaanakin ollut  Benedict Cumberbatch  on surun murtama isä, joka yrittää selvitä vaimonsa äkillisestä kuolemasta kahden pienen poikansa kanssa. Todellisuuden ja mielikuvituksen raja alkaa hämärtyä, kun isää alkaa piinata hänen omista kuvituksistaan tuttu, väkivaltainen ja ilkikurinen Varis. Elokuva on taitava sekoitus kauhua ja koskettavaa draamaa. Surulla on sulkapeite  (The Thing with Feathers)  on brittiläisen  Dylan Southernin  ohjaama ja käsikirjoittama, ja se perustuu  Max Porterin  samannimiseen romaaniin (alkup. Grief Is the Thing with Feathers). Die My Love Die My Love Newyorkilainen kirjailija Grace (Jennifer Lawrence) muuttaa kumppaninsa Jacksonin (Robert Pattinson) kanssa syrjäiseen maalaistaloon, jotta voisi paremmin keskittyä kirjoittamiseen ja yhteiseen elämään. Romanssi kukoistaa ja vinyylit pyörivät. Perheen esikoinen syntyy. Grace jää yksin pienen pojan kanssa, kun Jackson reissaa epämääräisissä hommissa. Elämä alkaa mennä sirpaleiksi. Elokuva oli Cannesin elokuvajuhlien kohutapaus. Pääosien Jennifer Lawrence ja Robert Pattinson ovat täysin liekeissä. Sissy Spacek ottaa kaiken ilon irti hiukan kajahtaneen isoäidin Pamin roolissa. Joy Divisionin kasarihitti Love Will Tear Us Apart soi elokuvan enteilevänä teemakappaleena, myös ohjaaja Lynne Ramsayn esittämänä. Palkittu skottiohjaaja Ramsay muistetaan elokuvista You Were Never Really Here, Morvern Callar ja Poikani Kevin. Isänpäivä Isänpäivä Moninkertaisesti palkitun Aleksi Salmenperän (mm. Miehen työ, Jättiläinen, Tyhjiö) Isänpäivä on rehti tragikomedia elämässä pärjäämisen mittareista. Elokuvassa Veikko ( Tommi Korpela ) auttaa ystäväänsä Tinkeä ( Tomi Lindfors ) selviämään arjesta palveluyksikössä. Tinke on juonut terveytensä, ja elämää pitää kasassa sen nurjasta puolesta kumpuava huumori. Kun ystävysten bändimenneisyydestä tutun Saimin ( Laura Birn ) teini-ikäiset kaksoset ( Vilja ja Varpu Rintanen ) päättävät ottaa selvää isästään, etsintä johtaa heidät Tinken jäljille. Saimi aikoo estää kaksosia tapaamasta Tinkeä, mutta sotkun keskelle tempautunut Veikko on eri mieltä. Salmenperän luottonäyttelijä Tommi Korpelan rinnalla näyttelevä Tomi Lindfors tuo katkeransuloiseen tarinaan omakohtaista kokemustaan elämästä sivuraiteilla. Lindforsin ja Tommi Korpelan vuosikymmenten mittainen tosimaailman ystävyys on vilahtanut aiemmin myös Salmenperän Jussi-palkitussa elokuvassa Tyhjiö . Se oli pelkkä sattuma Se oli pelkkä sattuma Cannesissa Kultaisen palmun voittanut iranilaisohjaaja Jafar Panahin Se oli pelkkä sattuma (englanninkielinen nimi It Was Just an Accident) on intensiivinen ja ajatuksia herättävä kostotarina joukosta ihmisistä, jotka saavat sattumalta tilaisuuden kostaa kiduttajalleen. Sattuma käynnistää odottamattoman, paikoin jopa humoristisen tapahtumaketjun. Ryhmä ei kuitenkaan ole varma, onko heidän käsissään sittenkään oikea henkilö. Elokuvan ydin pureutuu eettiseen kysymykseen: voiko koston tavoittelu oikeuttaa turvautumisen samoihin menetelmiin – sieppaukseen ja kidutukseen – joita sortaja itse on käyttänyt? Elokuva kisaa maaliskuun Oscar-gaalassa 2026 parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen ja parhaan kansainvälisen elokuvan kategorioissa. EPiC: Elvis Presley in Concert EPiC: Elvis Presley in Concert EPiC: Elvis Presley in Concert on enemmän kuin konserttitaltiointi. Baz Luhrmanin ainutlaatuisessa elokuvaelämyksessä Elvis laulaa ja kertoo tarinansa tavalla, jollaista ei ole koettu aiemmin. Elvis sings and tells his story like never before in a new cinematic experience from visionary filmmaker Baz Luhrmann. Tie Tampereelle 1918 Tie Tampereelle 1918 Maanantaina 6.4.2026 tulee kuluneeksi tasan 107 vuotta siitä, kun Suomen sisällissodan ratkaisseen Tampereen valtaustaistelun jälkeen valkoinen lippu nousi Pyynikin näkötornin huipulle. Dokumenttielokuva Tie Tampereelle 1918 esitetään Arthouse Cinema Niagarassa lauantaina 21.3. klo 11:30 alkaen. Esityksen jälkeen katsojille on varattu tilaisuus jälkikeskusteluun teatterisalissa. Keskustelussa ovat mukana elokuvan kertoja FT Tuomas Hoppu ja äänikertoja, näyttelijä Ahti Jokinen sekä ohjaaja Tapio Kalliomäki. Tapio Kalliomäki: TIE TAMPEREELLE 1918 (Suomi 2018) -K12- 125 min Dokumenttielokuva Suomen sisällissodan ratkaisutaistelusta, Tampereen valtauksesta keväällä 1918 ja työväestön kapinoinnista parempien elinehtojen puolesta sekä tuhoutuneesta unelmasta. Tapio Kalliomäen elokuva kertoo miksi sotaa käytiin vain rajatulla Suomen eteläistä osaa koskevalla alueella, vaikka sisällissodan syttymisen syiksi on esitetty vuoden 1917 Venäjän vallankumouksia, venäjän bolshevikkien kiihotuksia ja Suomen radikaalisosialistien pyrkimyksiä päästää venäläisen sotaväen avulla valtaan juuri itsenäistyneessä valtiossa. Elokuva etenee vuoden 1917 tapahtumien kautta sodan alkamiseen tammikuussa 1918 ja tiivistyen lopulta kolmen sotaviikon 15.3. - 6.4.1918 taisteluihin Tampereella ja ajallisesti rinnasteisina ”samaan aikaan toisaalla”-kohtauksina kaupungin saartorenkaan tiivistyessä päivä päivältä.  Kronologisesti etenevä kerronta sodan tapahtumapaikoilla muodostaa elokuvallisen kokonaisuuden koko sisällissodan päättäneistä ratkaisutaisteluista.