Hypnoottinen The Lighthouse kertoo kahdesta majakanvartijasta ( Robert Pattinson , Willem Dafoe ) syrjäisellä ja mystisellä Uuden-Englannin saarella 1890-luvulla.

Ohjaaja Robert Eggers tunnetaan kulttimainetta nauttivasta kauhuelokuvasta The Witch (2015). Tinkimättömästi mustavalkoiselle 35 mm:n filmille kuvattu elokuva on klaustrofobinen ja omaleimainen sukellus hulluuteen.

90-luvun alussa Tony Scott työsti uransa parhaat elokuvat. Viimeisen partiopojan lisäksi syntyivät elokuvat KOSTO ja TRUE ROMANCE. Näissä kaikissa on niin vahva 80-luvun henki, että tuntuu kuin Scott ei olisi halunnut päästää tuosta hienosta vuosikymmenestä irti ollenkaan.
Joe Hallenbecki (Bruce Willis) on yksityisetsivän, jonka henkivartijakeikka menee pieleen. Vartioitava (Halle Berry) murhataan ja Joe lyöttäytyy vastahankaiseen kimppaan uhrin poikaystävän (Damon Wyans) kanssa selvittämään tapausta, joka johtaa ammattilaisjalkapallon ja poliittisen kähminnän maailmaan.
Shane Blackin käsikirjoittama leffa tulvii herkullista dialogia, väkivaltaa, maailmantuskaa ja koomista masennusta. Kuvausten aikaan noin kolmevitonen Willis on rähjäisen (ja ankaraa ikäkriisiä potevan!) dekkarin roolissa kuin kotonaan. Ohjaaja Tony Scott tekee tuttuun tapaan visuaalisesti komeaa jälkeä ja näyttäviä toimintakohtauksia. Elokuvan rytmi kevyt kuin nuoren tamman askellus. Lähes täydellinen elokuva.

Tämä kulttielokuva nähdään Cinemadromessa nyt neljännen kerran ja suosio on ollut joka kerta suurehko.
Taitaa olla niin että tämän elokuvan loputtomat hienoudet välittyvät katsojalle vasta lukuisien katselukertojen jälkeen. Päättäkää itse. Tarina itsessään on sivuseikka, mutta kyseessä on joka tapauksessa kolmiodraama, joka on jo tekovaiheessa mennyt niin monella tavalla pieleen, että tuntuu kuin hulvaton lopputulos ei voisi edes olla vahinko.

Lauantai-illan alkajaisiksi ollaan härskejä temppuja tekevän taikurin jäljillä. Taikurilla on tapana demonstroida esityksissään teräaseiden yms toimintaa vapaaehtoisille naisille. Sittemmin naiset löytyvät kuka mistäkin, kuolleina samanlaisiin vammoihin. Tätä omituisuutta alkaa tutkia TV-toimittaja poikaystävänsä kanssa. Tarina sinänsä on sivuseikka. Splatter- ja gore-elokuvien isänä tunnettu Herschell Gordon-Lewis tekee tässäkin sitä minkä parhaiten osaa. Eli esittelee noita gorepitoisia efektejä ja silläkin toki pääsee jo pitkälle.

Uusintaversio vuoden 1958 kauhuklassikosta. Lähtökohta on edelleen sama: hyytelömäinen massa valuu kohti pikkukaupunkia, tappaa matkalla kaiken mikä eteen osuu ja kasvaa siinä samalla. Teinipariskunta (Shawnee Smith ja Kevin Dillon) yrittää varoittaa kaupungin asukkaita, mutta eipä heitä kukaan tahdo aluksi vakavasti ottaa.
Oikein kerrassaan hyvää 80-luvun kauhua on tämä. Ohjaaja Chuck Russell pitää vauhdin yllä ja kehittelee taitavasti piinaavia tilanteita, mutta malttaa myös antaa aikaa lähtökohtien pohjustukselle. Gorepitoisia kuolemia ja limaisia tehosteita on riittävästi, samoin mustaa huumoria. Vuotta aikaisemmin Russell ohjasi esikoisenaan Painajainen Elm Streetillä kolmosen ja kirjoitti käsikirjoituksen näihin molempiin yhdessä Frank Darabontin kanssa.

Marion Cobretti (Sylvester Stallone) on väkivallalla väkivaltaa pysäyttävä poliisi. Homman nimeksi tulee suojella murhan todistajaksi joutunutta huippumallia (Brigitte Nielsen). Murhan takana onkin kirveitä heilutteleva kultti, joten Cobralla piisaa tekemistä.
Elokuva on asenteeltaan ehtaa 80-lukua.  Ohjaaja Cosmatos ja Stallone tekivät onnistuneesti yhteistyötä jo Rambo kakkosessa eikä Cobra tähän suurta pesäeroa tee, onpahan korkeintaan aavistuksen sisäsiistimpi. Tällä samalla kaavallahan sittemmin Expendables-elokuviin kerääntyneet starat aikoinaan hienonhienoja elokuviaan tekivät.
Cobran tekoaikana Stallone oli maailman suurin toimintaelokuvatähti, vyön alla oli jo kolme Rockya ja kaksi Ramboa. Cobra onkin Stallonen ikonisimpia roolitöitä heti noiden menestyneempien hahmojen jälkeen. Stallone itse ei tiettävästi ole täysin tyytyväinen lopputulokseen ja lienee syy siihen miksei tästäkin alkanut uusi elokuvasarja. Tosin jonkinlaisesta jatkosta on alkanut kuulua nyt viime aikoina. Niin tai näin, helvetin kova leffahan tämä on.

Päätösleffana tällä kertaa BODY MELT, joka jatkaa osuvasti kehojen sulattamista THE BLOBin jälkeen. Enemmän meininki on kyllä samansuuntaista kuin keväällä 2018 esitetyssä Street Trashissa. Nyt tosin hobot eivät vapaaehtoisesti kisko yllätysviinaksia vaan rauhallisen kylän väki joutuu tahtomattaan uuden lääkkeen koekaniineiksi. Troppi aiheuttelee sitten elokuvan nimen mukaisia oireita.