Kuolema pukee häntä

HUOM! Lipunmyynti KAVI:n näytöksiin alkaa esityspäivänä klo 16.00. Liput vain teatterin kassalta, ei nettimyyntiä.

Vaikka Robert Zemeckis (s. 1952) on ollut, ja varmasti syystäkin, monen esimerkiksi auteur-linjaa puoltavan elokuvaharrastajan inhokki, täytyy myöntää, että Kuolema pukee häntä (Death Becomes Her, 1992), kaikesta lapsellisuudestaan ja tylsästä parodiastaan huolimatta, sisältää filosofisia tasoja, jotka tekevät siitä paremman filmin, miltä se ensi alkuun voisi näyttää (mainoskampanjan pohjalta tehty pika-analyysi olisi, että tässä on filmi, joka on tehty vain lapsia silmällä pitäen, mutta tämä ulkokuori on petollinen: en usko, että lapsena olisin saanut tästä elokuvasta läheskään yhtä paljon irti kuin aikuisena): mielestäni jopa ohjaajansa parhaan, vaikka se ei olisi kovin paljon sanottu – ellei asiaa mitata vain taloudellisilla mittareilla.

Kauhukomedian pääasiallinen sanoma on myös kaunis ja totuudellinen kaikessa surumielisyydessään: kun ruumiista, mikä joka tapauksessa häviää, on tullut tärkeämpää kuin sielusta, sellainen henkinen arvo kuin rakkaus, joka taitaa olla vain historiallinen jäänne ja jotain käsittämätöntä tuleville sukupolville, menetetään. Hedonismiin pohjautuvassa kulttuurissa sydämellä ei ole enää mitään virkaa: ihmiset on ohjelmoitu nauttimaan hinnalla millä hyvänsä: ottamaan kaiken irti, vielä kun se on mahdollista. He eivät usko huomiseen: kun millään ei ole enää mitään merkitystä, voi yhtä hyvin kuluttaa vain kaiken loppuun. Erilaisten nautintojen perässä sätkivät ihmiset olisivat ehkä hieman onnellisempia, jos he kauneusleikkausten sijaan keskittyisivät enemmän henkisiin arvoihin; ja naisista tulisi ehkä vähän kiinnostavampia (vaikka tuskin seksuaalisesti haluttavampia), jos he esimerkiksi rintojensa suurentamisen sijaan pyrkisivät kasvattamaan älyään. Tämä ruumis, joka nyt on elinvoimainen, mätänee vielä matojen ruokana; mutta totuudet säilyvät, siksi pitäisi pyrkiä keskittymään totuuksiin.