Pudana, sukunsa viimeinen

Elokuvan pohjana on Anastasia Lapsuyin tekemä haastattelu Jamalin niemimaalla, Panajevskin kylässä vuonna 1991. Hän nauhoitti Nadezhda Anibajevnan kertomuksen omasta elämästään.

Elokuva ”Pudana, sukunsa viimeinen” on kertomus vähemmistökulttuuriin kuuluvan lapsen muutamasta koulupäivästä sisäoppilaitoksessa.

Sisäoppilaitokset ovat olleet ja ovat edelleen monelle lapselle painajaismainen kokemus. Pieni lapsi joutuu kohtaamaan maailman, josta hänellä ei ole ollut aavistustakaan. Lapsi kohtaa valtakulttuurin ohjauksen ja vähemmistökulttuureiden väliset jännitteet, rasismin.

Valtakulttuuri pyrkii muovaamaan ihmisiä kaltaisekseen kaikkialla maailmassa, niin Suomessa kuin muuallakin. Sisäoppilaitoksesta selvittyään ihminen jouttuu välitilaan. Hän ei ole enää se ihminen, mikä oli tullessaan sisäoppilaitokseen, eikä hänestä ole tullut sitä miksi hänet on yritetty sisäoppilaitoksessa kasvattaa.

Elokuvassa ”Pudana, sukunsa viimeinen” maailma koetaan Njeko nimisen metsänenetsitytön kautta. Njeko asuu isänsä ja mummonsa kodassa, eläen heimonsa perinteistä elämää.

Njekon äiti on ollut vuosia keuhkotautiparantolassa.

Perhe kuulee uutisen, lapsia kerätään kouluun! Njekon perhe pakenee koulua syvemmälle erämaahan.

Samaani, Njekon tädin aviomies ennustaa Njekon näkevän punaisen unen. Unen nähtyään Njekon on tultava hänen luokseen.

Njekon äiti pääsee kotiin keukotautiparantolasta ja kouluviranomaiset tuovat äidin kotikodalle ja samalla vievät Njekon sisäoppilaitokseen.

Sisäoppilaitoksessa Njeko näkee punaisen unen ja karkaa koulusta ikäisensä pojan kanssa. Karkulaisia ajetaan takaa. Molemmat karkulaiset pääsevät onnellisesti kotiinsa mutta lopulta kouluviranomaisten pitkä koura tavoittaa Njekon ja hänet palautetaan sisäoppilaitokseen.

Njeko sopeutuu ja hänestä tulee neuvostokansalainen.