Woyzeck - Kidutettu

Se, että Werner Herzog on ottanut kuvattavakseen Georg Büchnerin näytelmäfragmentin ”Woyzeck” tuntuu itsestäänselvältä. Büchner on yksi absurdin teatterin isistä ja Herzog – ei ehkä tietoisesti – sen perillinen. Büchnerin ”Woyzeck” on ehkä ensimmäinen moderni ilmaus ikuisesta teemasta, tuhoon tuomitusta kamppailusta vastaan ehdotonta; moderni siinä mielessä, että tuo hallitsevuudessaan ja voittamattomuudessaan ehdoton ei ilmene tuonpuoleisena, vaan tässä maailmassa luotuna. Ja tämä on myös Herzogin suuri teema. Woyzeck on 1800-luvun Stroszek: siinä missä Stroszeck pakenee Berliinin slummien fyysistä sortoa Wiconsinin maaseudulle ja juridis-taloudelliseen häkkiin, siinä Woyzeckiä heitellään upseerin simputuksesta lääkärin kokeisiin, autoritaarisesta (ja siten henkisestä) ”tieteelliseen” ja (ja fyysiseen) sortoon. Ja molemmilta epää hellyyden nainen, joka uskoo lihan voimaan – molemmissa elokuvissa on tässä roolissa Eva Mattes, tuo aistillis-saksalainen perusnainen. Mutta Woyzeck ei pakene kuten Stroszek, piina purkautuu tavalla, joka ei enää ole mahdollinen Stroszeckille: katkeraan, toivottomaan ja turhan väkivaltaan.