Bronenosets Potjomkin, Neuvostoliitto 1925 • Aleksandr Antonov, Vladimir Barski, Grigori Aleksandrov • Krjukov-versio • KAVI 35 mm • suom. tekstit/svensk text • K12 • 65 min

Suuri synteesi sanan vaativassa mielessä on Eisensteinin Panssarilaiva Potjomkin -teos, joka saavutti valtaisan menestyksen Berliinissä, Lontoossa, Amsterdamissa, New Yorkissa ja joka merkitsi enemmän kuin mikään muu teos nuoren neuvostotaiteen manifestia. Teoksen lähtökohtana oli vuoden 1905 vallankumous, josta 27-vuotias Eisenstein kirjoitti laajan käsikirjoituksen erään veteraanin kanssa. Lopulta päädyttiin kuvaamaan vain yksi suunnitelluista episodeista – johon kuitenkin epäilyksettä tihentyvät luovalla tavalla laajemmankin alkuperäissuunnitelman ulottuvuudet.

Joukot ovat tämänkin elokuvan varsinaisia sankareita; yksityiset henkilöhahmot on valittu huolellisesti tyypillisyytensä perusteella, jolloin tyyppi voidaan nähdä yhdyssiteenä yksilön ja yhteisön välillä, edustavana luokkanäkökohtien tiivistymänä fysiologisissa piirteissä. Suurten arkkitehtonisten tihentymien – panssarilaiva, kaupunki, portaat – lailla yksityiset esineet ovat räjähdyspisteeseen asti panostettuja. Kun laivan lääkäri nakataan yli laidan, hänen silmälasinsa – joilla hän on kieltäytynyt näkemästä lihan laatua – jäävät roikkumaan köysiin ja ilmentävät koko tsaarin virkamieskunnan nöyristelevää ja vastavallankumouksellista toimintaa ja olemusta. Kuvat sotilassaappaista Odessan portaiden jyrkkää geometriaa vasten ilmentävät iskun tavoin sitä ihmissuhteiden esineistymistä, johon kapitalismi on teurastukseen ryhtyvän kansalaisryhmänsä ajanut.

Switchblade Sisters, Yhdysvallat 1975 • Robbie Lee, Joanne Nail, Monica Gayle • 35 mm • ei tekstitystä • K18 • 89 min

Johnny Mnemonic, Yhdysvallat/Kanada/Japani 1995 • Keanu Reeves, Dolph Lundgren, Takeshi Kitano, Ice T • KAVI 35 mm • suom. tekstit/svensk text • K16 • 103 min

Johnny Mnemonic (Keanu Reeves) on digitoitua salaista tietoa välittävä kuriiri, jonka aivoihin on upotettu suurten tietomäärien kuljetukseen suunniteltu kompressori. Implantti on jyrännyt Mnemonicin muistin hänen oman lapsuutensa ajalta.

Dystooppiselle 2020-luvulle sijoittuvassa tarinassa Mnemonic suostuu vaaralliseen tehtävään, jossa hänen tulee kuljettaa poikkeuksellisen iso määrä ylikansalliselta jättiyhtiöltä kavallettua dataa. Jos sankari epäonnistuu, tietopaketti tuhoaa hänen aivonsa. Mnemonic törmää keikalla yakuzan tappajiin, lainsuojattomien aktivistiryhmien edustajiin ja salajuoniin. Merkitykselliset lapsuusmuistot aktivoituvat vähitellen.

Tulevaisuuden tietoverkkoja ja lainsuojattomien hakkerien piirejä kuvaavat William Gibsonin scifitarinat tuntuivat olevan ajan hermolla 1990-luvun taitteessa, ja niiden vaikutus säteili muuallekin kuin tieteiskirjallisuuteen. Gibsonin käsite ”kyberavaruus” vakiintui yleiskieleen, ja rocktähti Debbie Harry tilasi laululyriikkaa uuden koneajan profeetalta. Kyberpunk-kirjailijan visiot kiinnostivat myös Hollywood-tuottajia, mutta elokuvahankkeet eivät useinkaan edenneet tuotantoon. Nykytaiteilija Robert Longon ohjaama ja kirjailijan novellinsa pohjalta käsikirjoittama Johnny Mnemonic on yksi harvoista Gibsonin tekstiin perustuvista kokoillan elokuvista.

Natt vid havet, Suomi 1981 • Pertti Palo, Sirkku Grahn, Pauli Virtanen, Eeva Eloranta, Mauri Heikkilä • KAVI 35 mm • K7 • 84 min

Yö meren rannalla on yhden illan ja yön puitteisiin ajoitettu, merenrantahuvilaan sijoitettu draama keski-iän kriisestä, elämän valheista ja pettymyksistä, sukupolvien kitkoista, asenteiden ja arvojen yhteentörmäyksistä. Kivikoski ei varmaan ole ollut tietämätön siitä, että hänen lavastamaansa näytelmää porvarillisen julkisivun repeämisestä tullaan vertaamaan niin Albeen "Virginia Woolfiin" kuin Manerin "Uudenvuoden yöhön". Tutut asetelmat ja monesti käsitellyt ongelmat Kivikoski kuitenkin onnistuu kääntämään edukseen.

Jo vanhastaan Kivikosken vahvaa aluetta on ollut arjen yksityiskohtien ja tunnelmien, puheen ja hiljaisuuden tarkkailu sekä uskottavien ihmiskuvien luominen. Yö meren rannalla rakentuu pitkälle näyttelijäsuoritusten ja vuoropuhelun varaan. Ne kantavat tyydyttävästi, mutta vähemmän tärkeinä tekijöinä ei toisaalta sovi pitää kuvallista ilmaisua ja niitä keinoja, joilla tunnelmaa vuorokauden aikojen vaihtuvien valojen osuutta draaman muotoutumisessa.

Trouble Man, Yhdysvallat 1972 • Robert Hooks, Paul Winfield, Ralph Waite • musiikki Marvin Gaye • KAVI 35 mm • suom. tekstit/svensk text • K16 • 100 min

Otaksuttavasti mustat supertähti-superuros-elokuvat alkavat harventua ennemmin tai myöhemmin, mutta niillä on vielä matkaa kuljettavanaan niin kauan kuin niistä on yhtä paljon hupia kuin elokuvasta Älä kaiva verta nenästäsi.

Tietenkään ei ole mitään coolimpaa kuin mustat kaikkein cooleimmillaan. Oli kyseessä slangi, vapautusliike, vinoilu tai musiikki – kaikki tärkeimmin merkityksellisiä asioita mielikuvan tavoittelussa suunniltaan menneessä yhteiskunnassa – suuri osa siitä, mikä on muodikasta nuorten ja ajanmukaisten keskuudessa juontaa juurensa getosta. Ja jos mustat ovat cooleja, kuka voisi olla coolimpi kuin coolein musta? Ei James Bond, kultaseni. Viime vuonna se oli John Shaft. Nyt meillä on Trouble Man, rotuveljille ”T”, Screen Actors Guildille Robert Hooks. Bobby Hooks, joka aiemmin esiintyi TV:n NYPD:ssä ja perusti arvovaltaisen Negro Ensemble Companyn, on nyt kova jätkä Veli Ivan Dixonin ohjauksessa. Tarjolla on kivutonta teurastusta, viatonta väkivaltaa, vaatteita, rahaa, autoja ja naisia, kovempi kuin kovin ja karskimpi kuin karskein – jokamiehen fantasioita riippumatta rodusta, uskonnosta tai väristä.

Elokuvan juoni on kyllin yksinkertainen: mustien jengisotia, kaksinaamaisuutta, valtavia summia rahaa, toimintaa, jännitystä ja tietysti tyhmiä valkoisia poliiseja. Loppuratkaisu? Tarvitseeko selittää?

Fright Night Part II, Yhdysvallat 1988 • Roddy McDowall, William Ragsdale • KAVI 35 mm • suom. tekstit/svensk text • K16 • 104 min

Vuoden 1985 Fright Night – Kauhun yö oli kohtuullinen hitti, osittain ihan ymmärrettävästikin. Tom Hollandin terävästi ohjaama, menevä ja hauska sekä efekteiltään sopivan ronski olematta kuitenkaan liian ylilyövä. Eihän nämä aiheetta nouse edes pieneen kulttimaineeseen.

Jatkoa seurasi vuonna 1988 ja suunnilleen tuon verran on aikaa kulunut sitten myös elokuvan maailmassa. Siispä muutama vuosi ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen Charley Brewster yrittää toipua traumoistaan ja tekee pesäeroa vampyyrien metsästäjä Peter Vincentiin. Mutta eihän näistä jutuista koskaan eroon pääse ja mielikuvitusta ne eivät ihan varmasti ole. Charleyn huomion kiinnittää tällä kertaa nainen, kiehtova sellainen, ja herättelee pelot vampyyreista jälleen esiin.

Les mal partis, Ranska 1976 • France Dougnac, Oliver Jallageas, Marie Dubois, Jean Geven • Japrisot’n oman romaanin (1950) pohjalta • KAVI 35 mm • suom. tekstit/svensk text • K16 • 117 min

Suomalainen nimi Nunnan rakkaustarina ruokkii ennakko-odotuksia joko pidemmälle menevästä Audrey Hepburnin Nunnan tarinasta tai 1970-luvulla kukoistuskauttaan eläneen nunsploitaatio-genren edustajasta. Kumpaakaan ei kannata odottaa. Mikäli asennoituu ennemmin näkemään jotain Truffaut’n 400 kepposen tai runsaiden sodanjälkeisten, miehitysaikaa käsittelevien ranskalaisten itsetutkiskelujen kaltaista, aletaan olla jo hieman oikeilla jäljillä – tosin luvassa on jotain paljon kauniimpaa. Alkuperäinen nimi Les mal partis – “Huono aloitus” – oli myös pohjana olleen Sébastien Japrisotin esikoisromaanin (1950) nimi. Se perustui tämän hälyttävän huonosti mm. Suomessa tunnetun “Ranskan Graham Greenen” omiin sodanaikaisiin kokemuksiin ja ilmestyi kirjailijan ollessa 19-vuotias.

Japrisot oli vuonna 1975 sovittanut Just “Emmanuelle” Jaeckinin ohjaukseen Dominique Auryn (alias Pauline Réagen) piiskasiiven klassikkoromaanin O:n tarina. Tämä krediitti lienee edesauttanut sitä seikkaa, että mm. Buñuelin ja Kurosawan kanssa työskennellyt luova tuottaja Serge Silberman kiinnostui Japrisot’n esikoisromaanin saattamisesta valkokankaalle kirjailijan omana pitkänä esikoisohjauksena. Japrisot päätti käyttää ohjauskrediiteissä syntymänimeään Jean-Baptiste Rossi, josta hänen tunnetumpi taiteilijanimensä oli anagrammi. Kriitikot tyrmäsivät lopputuloksen, lipputulot jäivät vaatimattomiksi ja elokuva vaipui nopeasti unholaan. Japrisot’n ainoa seurannut ohjaustyö Juillet en septembre valmistui vasta kaksitoista vuotta myöhemmin ja jäi vieläkin obskurantimmaksi, tuskin minnekään levinneeksi tapaukseksi.

1970-luku oli viimeisten tabujen murtumisen aikaa. Edistyksellisyydeksi naamioitunut uusviktoriaanisuus on sittemmin aiheuttanut takapakkia: esimerkiksi sen syvästi inhimillisen tosiasian käsitteleminen, että seksuaalisuus herää muutamaa vuotta ennen kuin nuori on täysi-ikäinen, on käynyt valkokankaalla liki mahdottomaksi. Japrisot’n elokuva on jäänyt taka-alalle, mutta uudelleenlöydettynä se epäilemättä näyttäytyisi paremmin aikaa kestäneenä tapauksena kuin vaikkapa Louis Mallen sensationalistisemmat työt. 14-vuotiaan koulupojan ja hieman yli parikymppisen nunnan rakkauden kesän erotiikka on yhtä kuin romantiikka, ja kumpuaa aidosta kiintymyksestä – ei ekspoitaatio-, ylitys- tai tirkistelymentaliteetista. Kaksikko on emotionaalisesti samalla kehitystasolla (nunna on “laitostumisen” takia jämähtänyt jonnekin puberteettivuosiin), ja tunteiden puhtaus asettuu vastavoimaksi ympäröivälle kulissiyhteiskunnalle, jonka suurinta saavutusta käynnissä oleva mutta tuskin erottuva maailmansota merkitsee. Sotilaatkin voivat vaihtua saksalaisista amerikkalaisiin ilman että muutosta huomaa millään tasolla, historiankirjoituksen näennäistodellisuus pysyy toisiinsa kietoutuneiden rakastavaisten maailmasta yhtä kaukana kuin Aistien valtakunnassa. France Dougnacin ja Olivier Jallageasin herkät pääosasuoritukset antavat Japrisot’n näkemykselle ja nuoruudenmuistoille vahvaa tukea, samoin kuin Éric Demarsanin hellät sävelteematkin.

Kids, Yhdysvallat 1995 • Leo Fitzpatrick, Justin Pierce, Chloë Sevigny, Rosario Dawson • KAVI 35 mm • suom. tekstit/svensk text • K16 • 90 min

Kids – tämän päivän lapsia (1995) oli ensimmäinen elokuvaohjaus tuolloin jo yli viisikymppiselle provokaattorille Larry Clarkille. Ennen Kidsiä Clark oli ohjannut musiikkivideon Chris Isaakille ja kerännyt mainetta valokuvaajana. Clarkin kirjana julkaistu valokuvakokoelma Tulsa toimi innoittajana mm. New Hollywood -sukupolven ohjaajatähdille Martin Scorseselle ja Paul Schraderille. Clarkin tuotannon vakioaiheet kuten vapaamielistä seksiä ja päihteiden väärinkäyttöä harrastavat nuoret ja erilaiset alakulttuurit olivat jo vahvasti esillä hänen varhaisissa valokuvatöissään.

Kids seuraa joukkoa hedonistisia teinejä 1990-luvun New Yorkissa AIDS-epidemian ollessa pahimmillaan. Tarinan keskiössä nähdään kaverukset Telly (Leo Fitzpatrick) ja Casper (Justin Pierce), joiden elämässä ei ole muuta sisältöä kuin skeittaus, seksi ja päihteet. Jennie (Chloë Sevigny) on hiljattain menettänyt neitsyytensä Tellylle ja saa tietää olevansa HIV-positiivinen. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat yhden vuorokauden ajalle, kun Jennie yrittää tavoittaa Tellya ja kertoa tälle tartunnasta.

Consigliori, II, Italia/Espanja 1973 • Martin Balsam, Tomas Milian, Francisco Rabal • KAVI 35 mm • suom. tekstit/svensk text • K16 • 103 min

Dead Man, Yhdysvallat, Saksa 1995 • Johnny Depp, Gary Farmer, John Hurt, John North, Robert Mitchum • KAVI 35 mm • suom. tekstit • K16 • 121 min

Jim Jarmuschin Dead Man on hätkähdyttävä mustavalkoinen lännenelokuva. Äskettäin orvoksi jäänyt kirjanpitäjä nimeltä William Blake (Johnny Depp) matkustaa junalla Clevelandista metallitehtaaseen, joka sijaitsee kaupungissa nimeltä Machine. Hän torkahtelee ja herää matkatoverien ampuessa ikkunasta puhveleita. Sellaista sattui 1870-luvulla, kun hallituksen tavoitteena oli nujertaa intiaanit tuhoamalla heidän elinkeinonsa.

Dead Man on sukua Jarmuschin road-elokuville ja elokuville, joissa on muukalaisen näkökulma. Merkittävää kyllä "muukalainen" on nyt Nobody, alkuperäinen amerikkalainen. Dead Man on harvoja elokuvia, jotka kyseenalaistavat lännenelokuvan perusteet. Näkemys on muutenkin synkempi ja pelottavampi kuin Jarmuschin edellisissä elokuvissa. Vaikka se sijoittuu 1800-luvulle, se kommentoi myös 1990-luvun Amerikkaa. Ohjaaja on tutkinut aikakautta huolella, ja hänen tulkinnassaan on kuin onkin sukua runoilija William Blaken apokalyptisille näyille. Hylätessään vallitsevat väkivallan kuvauksen keinot hän mietiskelee mieluummin kuoleman suhdetta luontoon. Runollisessa avainkohtauksessa eksynyt Blake painautuu kuolleen peuranvasan viereen.

Improvisoidun minimalistisen musiikin on luonut Neil Young. Robby Müllerin upeaa mustavalkokuvausta rytmittävät himmennykset ja pimennykset. Jarmusch on sanonut, että elokuvan outo, hidas rytmi on Mizoguchin ja Kurosawan innoittamaa. Se tarjoaa ryppään metaforia: elämä on matka (Blaken vaelluksesta tulee tahattomasti henkinen etsintäretki), valkoinen mies on kuollut mies, runous on jotakin mitä valkoinen Amerikka ei tunne eikä voi ymmärtää.

Nemesis, Yhdysvallat 1993 • Oliver Gruner, Tim Thomerson, Marjorie Monaghan, Merle Kennedy • KAVI 35 mm • ei tekstitystä • K16 • 96 min

Nattvardsgästerna, Ruotsi 1963 • Ingrid Thulin, Gunnar Björnstrand, Max von Sydow, Gunnel Linblom • KAVI 35 mm • suom. tekstit • K16 • 81 min

"Tein tämän elokuva, koska todella halusin, ja tein sen ilman mitään myönnytyksiä yleisölle. Tiedän, että se on vaikea elokuva, mutta luullakseni tavoitin hitusen siitä totuudesta, joka liittyy siihen henkiseen kriisiin, jota vuosia olen yrittänyt kuvata." Bergmanin lähestymistavan tinkimättömyyttä ja rohkeutta kuvastaa tavallaan jakso, jossa Ingrid Thulin lukee kirjeensä suoraan kameralle, lähikuvassa yli kuuden minuutin ajan, ainoana sivuhyppynä kuva, jossa hän repii siteet käsistään kirkossa ja paljastaa rohtumansa. Katsoja ei voi paeta kirjeen sisältöä, Bergman kieltäytyy turvautumasta tavanomaisen tuudittavaan kuvien virtaan.

Talven valoa on syvästi henkilökohtainen elokuva. Se on kestoltaan varsin lyhyt ja tarina kattaa noin neljän tunnin ajanjakson muutamien henkilöiden elämässä. Rikkomatta kerronnan tiukkaa ykseyttä, nostamatta esiin mitään, mikä ei kasva elimellisesti itse draamasta Bergman onnistuu välittämään kenties olennaisen piirteen länsimaisen kulttuurin sisäisestä liikkeestä viimeisen sadan vuoden aikana: liikkeen pois uskonnollisesta oikeaoppisuudesta, Jumalan hiljaisuuden (tai ei-olemassaolon) löytymisen, matkan kohti eräänlaista hapuilevaa eksistentialismia. Talven valoa on kaukana Seitsemännen sinetin ylevämielisistä, mutta teennäisistä eleistä, siinä ei ole mitään pittoreskia, mitään epäorgaanista, mitään epäilyttävää.